Jakajan käsi teki hieman huonon työn…?

Kaija Koo – Meidät on arvottu

Tässä ote tekstistä, jonka ”oksensin” bittiavaruuteen vuonna 2012..

Mun tarina..  

Kutsun tätä mun tarinaksi, koska tämä on se tarina tästä maailmasta, minkä mä olen kokenut ja nähnyt, olen kokemassa ja näkemässä parhaillaan.

Vuonna 1980 synnyin yhden yön huuman tuloksena äidille, jolla oli perheessä jo yksi tyttö ennen minua, toinenkin olisi ollut, ellei keuhkokuume olisi häntä vienyt 2kk:n iässä.
Olen siis jo alunperin tullut vahingossa tähän maailmaan, mutta kuitenkin toivottuna siten, että sain paikattua äitini sydämestä menetettyä palasta.

Edes osaksi.

Raskausaikana äitini poltti tupakkaa, eikä kaljapulloonkaan sylkenyt. Olinkin hyvin pieni syntyessäni: 3220g ja 48cm.
Lähtökohdat olivat siis jo valmiiksi minua vastaan.

Katselin vierestä vauvaiästä saakka, miten satunnaiset poikaystävät pieksivät äitiäni jatkuvasti ja mitenkä äitini purki saman isosiskooni. Välillä niinkin että hiustuppoja pyöri eteisen mattoa pitkin samaan tyyliin, kuin preerialla ne kuivat pöheiköt tuulen mukana.

Alkoholia kului meidän perheessä tynnyreittäin minun lapsuusvuosieni aikana ja tupakkaa poltettiin sisällä. Ei silloin mietitty tai edes tiedetty passiivisen tupakoinnin haitoista. Lapsethan saivat vain vastustuskykyä. Sanoihan se Arvo Ylppökin aikoinaan, että ”lapsien kuuluisi saada nuolla kokonainen likainen kengänpohja yhteen ikävuoteen mennessä”. Joten mikseipä ne samat lapset voisi elää viinan, tupakansavun ja känniläisten keskellä. 
Oppivathan olemaan.
Sain vielä pikkusiskon ja -veljenkin näiden satunnaisten poikaystävien seurauksena. Pikkusisaruksia, joita sitten hoidin parhaani mukaan, kun äitiä ”janotti”.

Muistan eräänkin tapauksen alkuvuodesta -89, kun pikkusiskoni oli noin 2-viikkoinen. Äitiä alkoi janottaa. Hän nukutti vauvan vaunuihin ja tuli huoneeni ovelle viimeisen päälle laitettuna, huulipunat huulillaan. Hän vain huikkasi minulle, että jos pikkusiskoni herää, tuudita takaisin uneen, hän lähtee paikalliseen pubiin. Vain pikaisesti käymään…

Olin tuolloin vasta 8-vuotias pieni tyttö ja hyvin hämilläni siitä, mitä tekisin, jos tuo pieni nyytti heräisikin.
Menin ikkunaan katselemaan, kun äiti hävisi  hämärään, olkalaukku kevyesti keikkuen. Eipä mennyt kuin puolisen tuntia, kun pikkusisko alkoi kitistä vaunuissaan. 
Menin heti tuudittamaan ja työntelemään, jotta vaavi nukahtaisi takaisin. 
Eipä nukahtanut. 
Yritin kaikkeni, jottei pikkusiskolla olisi ollut niin paha olla, otin syliin ja hyräilin. 
Aloin pian itkeä, olin täysin hukassa ja neuvoton. 
Otin lankapuhelimen luurin kouraani ja soitin paikalliseen baariin, kyselin äitiä puhelimeen. Vihdoin hän tuli ja kysyi, että 
”mitä helvettiä sää tänne soittelet??? Tajuaksää mukula, että sää nolaat mut ihan kokonaan!!”                Tuut, tuut, tuut…

Puin pikkusiskoni lämpimiin vaatteisiin ja änkesimme vaunuinemme kerrostalomme pikkuruiseen hissiin. Lähdin työntämään kovassa pakkasessa vaunuja kohti keskustan paikallista baaria. Kun lopulta sain äitini sieltä lähtemään meidän kanssa kotiin, sain kyllä matkalla kuulla kunniani ja kotona taisi räpsähtää huonearestia ainakin viikko. 
Tämä tarkoitti sitä, ettei huoneesta saanut poistua kuin vessaan, 
kouluun ja ehkä syömään, joskus sekin piti suorittaa omassa huoneessa.

Olen myös erinäisiä kertoja saanut juosta naapureihin soittamaan poliiseja paikalle, kun meno äityi väkivaltaiseksi äidin ja ryyppyporukoiden kesken, sisarukset saivat jatkuvasti selkäänsä ja huutaminen kuului meidän arkipäiväämme.
Kerran eräs psykologi, jonka luona kävin juttelemassa aikuisiällä, ihmetteli miten saattoi olla mahdollista, että jokainen sisaruksistani oli saanut jatkuvasti selkäänsä oikein kunnolla, mutta minä en. 
En osannut vastata tähän, ajattelin mielessäni, että minä taisin vain olla niin kiltti tyttö? Ei, ei se siitä voinut johtua, oli sisaruksetkin ihan yhtä kilttejä.. 
Psykologillani oli teoria. Tämä saattoikin olla niin, että olen myös saanut ”saunoista” omani, mutta olen sulkenut sen pois päästäni. 
Sehän on ihmisen äärimmäinen puolustuskeino tällaisissa tapauksissa. 
Noh, sitä emme ehkä koskaan saa tietää..

***

Äitini ei koskaan halunnut kertoa mulle mun isästäni. 
Hän vain ohitti kysymykset sillä, että mihin minä nyt isää tarvitsin, hän kun hoiti molemmat roolit niin hyvin?
Muistan aina sen, kuinka äitini tuli pikkusiskon kanssa kaupungista kauppareissulta, 
jossa käytiin linja-autolla, syystä ettei äidillä ollut ajokorttia. 
Hän virnisteli kiusoitellen ja tokaisi: ”Arvaas kenen kyydillä tultiin kotiin kaupungilta? Arvaas kuule oikein, et kyl ikinä arvaa hei?? No isäs kyydillä kuule! Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, saatanpas kutsuu sen sun rippijuhliin, mitäs siihen sanot???”

No sehän olis ollut unelmien täyttymys! Vihdoinkin saisin nähdä, miltä mun oma isäni näyttää. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Ripille pääsin, isä ei tullutkaan. 
”Miksei se mun isä sit tullutkaan, kutsuitko sä sen?” Kysyin äidiltä. 
Ei ollut kutsunut. Ei huvittanut. ”Sun on parempi ilman sitä, se on ihan paska ihminen kumminkin” Äiti sanoi. Tämä keskustelu jäi tähän.

Tulin raskaaksi ollessani yläasteella, peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Joo joo, ajattelette heti automaattisesti sen olleen vahinko, ei ollut. Olimme poikaystäväni kanssa päättäneet jättää tahallaan ehkäisyn pois ja jos vauva tulee, niin se on toivottu lapsi. 
Ja ei aikaakaan, kun testi näytti jo plussaa! 
Kaiken kukkuraksi, tässä saattoi olla lippu vapauteen tyrannin tyyssijasta, vihdoin!

Olo oli muikea ja makea, kiloja tupsahti parikymmentä ja olo oli silti mahtava! Pelasin vielä viidennellä kuulla raskaana ollessani koulun joukkueessa pesäpalloa, ja vielä siepparina 😉 Muutimme poikaystäväni kanssa ensimmäiseen yhteiseen ja omaan kotiin, olo oli kuin aikuisella. Sain päättää omista asioistani ja mua rakastettiin, lupasin masulleni, etten ikinä olisi äitini kaltainen ja tekisin mitä tahansa, että tällä mun lapsella tulisi olemaan kaikki mitä hän vaan tarvitsee. Ennen kaikkea rakkautta ja turvallinen kasvuympäristö.

***

Minulle syntyi siis poika, kun olin juuri täyttänyt 16 vuotta. Olin ylpeä itsestäni. 
Olin kitisemättä saanut puhistua tähän julmaan maailmaan ihanan ja täydellisen pojan, ilman minkäänlaisia lääkityksiä tai puudutuksia. 
Kokonaiset 3760g ja 50cm potraa poikaa  (38+1) <3
Olin maailman onnellisin nainen! 

Sitä ei kuitenkaan kestänyt montaa kuukautta.
Mies alkoi käymään vieraissa, ryyppäsi, oli kuin lapsi itsekin. 
Voi ei, eikö tästä tulisikaan täydellistä elämää?? Ei. 
Erottiin useasti, ja palattiin yhteen useasti. 
Vain siksi, että halusin lapsellemme ehjän perheen, molemmat vanhemmat. Olin naiivi. 
Ei lapsi halua tuollaista perhettä, lapsi haluaa rakastavat vanhemmat ja turvallisen ympäristön, ja se onnistuisi vain sillä lopullisella erolla. 
Sovimme erotessamme, että poika jäisi minulle, mutta olisi joka toinen vkloppu isällään. Onnistuihan tuo pari kuukautta hyvin, sitten isille tuli tärkeämpiä menoja, eikä enää ehtinytkään nähdä poikaansa. 
En enää viitsinyt tästä tapella, vaan ajattelin, että saa nähdä poikaa aina kun haluaa ja jos ei halua, hän siinä häviää eniten.

Muutimme väliaikaisesti äitini luo, jotta saisimme vuokra-asunnon hankituksi. 
Äitini aloitti välittömästi narsistisen käyttäytymisen. 
Minun piti antaa hänelle kaikki rahani sitä mukaa kun sitä tuli ja hän jopa omi lapseni, 
hoiti sitä kuin omaansa. 
Olin jälleen ansassa. 
Keräsin tavaramme ja lähdimme ystävättäreni luo karkuun, odotimme yhä asuntoa. 
Tästä suivaantuneena, äitini juoksi sossuun itkemään, että mun äitiys on totaalisen retuperällä. 
En kuulemma vaihtanut vaippoja ja lapsi oli likaisissa vaatteissa päivät pitkät, en ruokkinut lasta vaan jätin heitteille. Hänen sanojensa mukaan, olin kelvoton äidiksi. 

Eräänä aamuna, kun ystävättäreni oli lähtenyt kouluun, ovikello soi. 
Olin ihmeissäni avatessani oven, siellä oli kaksi täysin minulle tuntematonta naista, vaatien päästä sisään. Päästin heidät peremmälle asuntoon ja kyselin keitä he oikein  olivat. 
Sain kuulla, että he olivat tulleet äitini kehoituksesta katsomaan miten minä ja poikani voidaan. 
Aloin itkeä. 
Välittömästi toinen naisista alkoi lohduttaa minua ja sanoi: 
” Eihän teillä ole mitään hätää! Poikahan on puhtaissa vaatteissa, täällä on siistiä ja tuo poika on todellakin ollut ruoka-aikana kotona. Me tunnetaan sun äiti monen vuoden takaa ja tiedetään sen temput, joten osattiin jo epäilläkin, ettei niissä väitteissä ollut mitään totuuspohjaa tai perää. Nyt kuules hommataan teille oma koti ja laitetaan asiat kuntoon”.

Meidät oli pelastettu!!

Saatiin siis kaupungilta vuokra-asunto ja taloudellinen tuki siksi aikaa, että päästiin takaisin jaloilleen. Asiat näyttivät järjestyneen, pääsin opiskelemaan ja uusi ihastuskin oli löytynyt. 
Seuraavat ongelmat alkoivatkin sitten kasaantua siitä, että halusin jakaa elämäni ilot ja murheet jonkun kanssa, siis jonkun aikuisen miehen kanssa. 
Aluksi aina näytti siltä, että mies oli upea, huumorintajuinen tyyppi, joka ymmärsi mua. Totuus valkeni usein hyvinkin pian. Pahoinpitelyt ja ryyppääminen tuli kuvioihin ja oltiin jälleen solmussa. 
Olin aina vannonut itselleni, että jos mies kerrankin lyö, jätän sen. 
Eipä ollutkaan ihan niin musta-valkoista, kun olin itse siinä tilanteessa. 
Sain selkääni jopa siitä, jos olin 5 minuuttia kauemmin kauppareissulla, mitä olin luvannut. ”Oot kumminkin siellä jakanu persettäs pisin parkkipaikkaa joillekki äijille saatana!!” 
Ja mäiskis. 

Vasta sitten heräsin todellisuuteen, kun eräs mies oli oppinut miten ei jätetä jälkiä pahoinpidellessä ja hän istui koko painollaan minun 50kg kroppani päällä, minun maatessani lattialla. Henki ei oikein kulkenut keuhkojeni päällä olevan massan vuoksi ja koitin suojata kasvojani sylkemiseltä kääntämällä kasvoni sivuun.
 Silloin näin pienen poikani leuka väpättäen katsomassa oviaukosta tilannetta kyynel silmässään. Sillä salaman lyönnillä tajusin vasta, ettei näin voinut enää jatkua. 
Lähdimme, emmekä palanneet.

Suurimpien pölyjen laskeuduttua kävin säännöllisesti äitini luona katsomassa pikkusisaruksiani ja joskus äiti otti poikani yökyläänkin, että pääsin vähän vapaalle itsekin. 
Tätä en olisi tehnyt, jos olisin tiennyt, että äiti ei ollutkaan aina silloin selvinpäin ja käyttäytyi muutenkin hyvin arvaamattomasti. 
Kuulin sisaruksiltani jälkeenpäin, että äiti oli lukinnut 2-3 vuotiaan poikani pimeään pesuhuoneeseen, jos ei ollut kiltisti. 
Tästä siis olikin johtunut pimeän pelko pojallani, mitä olin yrittänyt hoitaa. Äiti oli alkanut käyttäytymään jälleen sisaruksianikin kohtaan väkivaltaisesti.

Pohja putosi jälleen uskossani äitiin.

Näihin aikoihin sain myös isäni henkilöllisyyden selville, hän asui jopa samassa kaupungissa kuin minä! Otin häneen yhteyttä ja mentiin minun toiveestani verikokeisiin. Ei epäilystäkään, hän oli oikea isäni. Alkoholisoitunut sellainen, mutta silti isäni. 
Äitini katkaisi välit minuun kokonaan kuultuaan, että olimme menneet verikokeisiin.

***

Luin itseni parturi-kampaajaksi, kun en ollut varma mitä halusin työkseni tehdä.
Tämän jälkeen, olen työskennellyt lastenhoitajana, kouluavustajana, koulunkäyntiavustajana, erityisoppilaiden opettajana, yläasteen opettajana, telemarkkinoijana, erään puhelinoperaattorin kauppiasverkostotuessa ja laskutuksessa, liittymien asiakaspalvelussa, kävin rekrykurssin hitsaajaksi, jonka jälkeen olen ollut hitsaajana henkilönostimien parissa lähes 7 vuotta.

***

Esikoiseni mentyä kouluun ekalle luokalle, ihmettelin, miksi opettajien palautteen perusteella koulua kävikin ihan erilainen poika, mikä kotona asui. 
Kotona poikani oli kiltti ja tottelevainen, jokaisen äidin unelmalapsi. 
Koulussa asiat olivat aivan toisin, siellä tapeltiin, riehuttiin, metelöitiin, eikä tehty tehtäviä. Poikani oli jo aiemmin kotona oppinut lukemaan ja laskemaan. Jopa vieraita kieliä osasi jo mennessään kouluun, joten hänen ongelmansa pyyhkäistiin kolme vuotta maton alle. Ajateltiin hänellä olevan vain liian vähän haasteita koulussa. 
Fiksuhan poikani olikin, mutta ei tuo käytös nyt siitä voinut enää johtua. 
Pyysin useasti koulua tarttumaan pojan ongelmiin ja neuvoja itselleni, miten minun tulisi toimia, tuloksetta. 
Aloin epäillä ADHD:ta tai  muuta vastaavaa. 
Lähdin poikani kanssa hakemaan apua päivystävältä lääkäriltä, jolta saimmekin lähetteen TYKSiin tarkempiin tutkimuksiin. 
Useita kuukausia kävimme juttelemassa ammattilaisten kanssa, testejä tehtiin ja hoitojaksoja suoritettiin, tuloksena varma ADD (Tarkkaavaisuushäiriö) ja lääkkeetkin saatiin. 
Hetkellisesti asiat lähtivätkin sujumaan, mutta aika usein sain kestää asioita, joita ”normaalin” lapsen äideille ei tapahdu. Ainakaan kovin usein. 
Olen mielestäni erittäin vahva ihminen henkisesti, mutta kyllä meinasi ajoittain usko loppua kesken, kun tulin töistä kotiin ja rivarin seinässä luki spraymaalilla ikäviä sanoja kirkkoveneistä puhumattakaan. Palaneita pyyhkeen riekaleita takapihalla, vihaisia puheluita toisten lasten vanhemmilta, kuinka meidän poika on taas houkutellut heidän kiltit lapsensa kamaliin tekoihin, varkauksiin ja muihin hölmöihin tempauksiin jne.. 
Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin ja vielä tänäkin päivänä nuo temput jatkuvat, valitettavasti.
Aika stressavaa aikaa sanoisin.
 Tähän soppaan sisältyi vielä pitkäaikaisen suhteen päättyminen, määräaikaisen työsuhteen päättyminen, uusi väkivaltainen poikaystävä (kyllä, jälleen kerran), anemia, alipaino, stressi ja kaippa siellä jonkin asteinen masennuskin jo piili taustalla.

***

Valitettavasti se fyysinen terveyskin alkoi lopulta reistailla kunnolla vuonna 2008, ollessani siis 28-vuotias. Ensin minulla todettiin erittäin kivulias endometrioosi, jonka seurauksena minulta leikattiin kiinnikkeitä ”vatsasta”. 
Vähän tämän jälkeen, toisen silmäni näkökyky alkoi heiketä niin paljon, että jouduin jäämään sairaslomalle hitsaajan työstäni. Lopulta näkö meni vasemmasta silmästä kokonaan, syvyysnäkö hävisi ja lääkärit olivat ihmeissään. 
Minulla todettiin näköhermontulehdus, erittäin rajumuotoisena. 
Sain suoraan suoneen kunnon yliannostukset kortisonia, jotta näkö alkaisi nopeammin palautua. Joku mainitsi kirjaimet MS.

Jonkin aikaa kului ja näkö palautui, mutta sitten puutuivat jalat. 
Nilkasta alaspäin en tuntenut juuri mitään. 
Tuolloin kävin vielä tupakalla, kerrostalohuoneistoni parvekkeella aina läpsyt jalassa. Kun tulin sisälle ja piti ottaa läpsyt pois, ne olivatkin jääneet parvekkeelle. 
En siis oikeasti ollut tuntenut sitäkään, etteivät ne olleet enää jaloissani. 
Alettiin tosissaan epäillä MS-tautia. 

Minusta otettiin likvor (selkäydinnäyte) ja erittäin tarkka magneettikuva aivoista. Aivoissa oli arpia, noin nuppineulanpään kokoisia, jotka saattoivat viitata Mäsään. Likvorissa ei ollut proteiinia, eikä muutakaan merkkiä Mäsästä, joten lopullista diagnoosia en vielä ko. tautiin saanut. Voi hitto, mikä mulla sit on??? Olo oli todella epävarma.

Juuri ennen kuin aloin odottaa toista poikaani, vuoden 2009 lopullaa, 
multa meni tunto lantiolta. 
Yksi kaunis aamu menin vaan vessaan ja istahdin pöntölle, ihmettelin mihin olin istunut, kun en tuntenut rengasta allani. Hmm, tämäkin vielä…
Uusia tutkimuksia ei voinut aloittaa, koska olin raskaana. 

Raskaus sujui hyvin, olin löytänyt vihdoin miehen, joka kohteli mua hyvin, oikeasti. 
Vaikka hän on mua paljonkin nuorempi, on hän vastuullisempi, kykenevämpi ja aikuisempi, kuin kukaan aikaisempi miesystäväni. 
Hän tukee, lohduttaa ja rakastaa mua mun virheistäni ja menneisyydestäni huolimatta. Luotettavuus ja turvallisuuden tunne, ne ovat olleet se juttu, jota mun suhteissani ei ole koskaan aiemmin ollut. 
Nyt sitä on ja toivottavasti myös pysyy, uskon siihen.

Mun pojillani oli kaiken kukkuraksi sama laskettu aika, ainoastaan 14 vuoden erolla, 15.9.
Esikoinen päätti tulla 2 vkoa aiemmin laskettua aikaa ja kuopus ei olis tullut varmaan ollenkaan ulos, joten hänet sitten käynnistämällä häädettiin yksiöstään, kun viikkoja oli täynnä kokonaista 42. 
Olin kuullut, että käynnistetyt supparit olis kivuliaammat kuin normit,  mutta päätin, että yrittäisin silti synnyttää ilman puudutuksia sun muita mömmöjä, koska en ota edes päänsärkylääkettä, ellei ole pakko. 
Mistä lie kammo kaikenlaisiin ylimääräisiin aineisiin tullut 😉

Mönkään meni suunnitelmat. Ikää oli kuitenkin itselle jo kertynyt ja kroppa muuttunut, lapsi isompi ja käynnistetty synnytys, siinä oli tarpeeksi syitä peittoamaan lääkepelot! 
Epiduraaliin mä päädyin, kun poltot olivat niin valtavat, että näkö alkoi hämärtymään. 
Ja lapsikin oli niin iso, että tarvittiin iso äijäkätilö vielä muiden lisäksi tuuppaamaan mahan päältä, että saatiin lapsi pihalle. Kyllä oli koomista touhua näin jälkeenpäin ajateltuna! Kokonaista 4130g. ja 54cm poitsua sieltä tulla tupsahti, ja olin jälleen maailman onnellisin nainen <3

Pian toisen poikani syntymän jälkeen, suunnittelimme avomieheni kanssa tekevämme lisää lapsia. Joten kun kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen, aloimme yrittää raskaaksituloa uudelleen. 
Eipäs se ihan niin vaan onnistunutkaan. Vuoden yritimme tuloksetta ja kävimme testeissä, kummastakaan ei löytynyt mitään vikaa. Paitsi MS-tauti saatiin vihdoin varmistettua, mutta se ei mitenkään vaikeuta lapsen saantia.

Lopetin tupakanpolton kokonaan, ja onneksi mieheni lähti lopettamiseen mukaan, ilman sitä en olisi onnistunut. Olin sentään 18 vuotta polttanut. Se oli yllättävän helppoa, varsinkin kun motivaationa lopettamiselle oli myös mun teini-ikäinen poikani, joka oli alkanut polttaa myös. Yritin saada hänetkin lopettamaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sain nostettua painoani, minkä piti myös edistää raskaaksi tuloa. 
Haikaraa ei silti näkynyt edelleenkään. Pienellä lääkeavulla saimme kuitenkin vihdoin plussan raskaustestiin ja olimme onnemme kukkuloilla!  

Hyvin pian tämän jälkeen kuitenkin tunsin, ettei kaikki ollut hyvin. Maha kasvoi hurjaa vauhtia, vaikkei raskauden olisi vielä edes pitänyt näkyä, eikä ollut ollenkaan sellainen ”raskaana olevan naisen olo”. 
Kerroin tästä avomiehelleni, mutta hän ajatteli minun vain kuvittelevan ja kannusti vain ajattelemaan positiivisesti. 
Soitin TYKSiin ennen jo neuvolaa, koska niin he olivat kehottaneet tekemään, heidän ”asiakkaansa” kun olin.

Puhelimessa oli ehkä töykein koskaan kuulemani nainen. 
Kerroin, että minulla oli ollut kipuja ja etten voinut ollenkaan hyvin. 
Hän vain naureskeli ja käski mennä ensiapuun jos en kipujeni kanssa pärjää. Itkin, koska minua otettu tosissaan ja olin hämilläni kyseisen ihmisen käytöksestä.

Varattiin kuitenkin lopulta aika varhaisultraan viikolle 8. Osasin varautua pahimpaan. Elämää ei ollut. Raskaus oli edennyt muutaman viikon ja pysähtynyt. 
”Luonto korjaa virheelliset tapaukset” oli hoitajan rohkaiseva kannustus. 
”Te olette nuoria, voitte helposti yrittää uudelleen” oli se seuraava. 
(Ajatuksissani jo hyökkäsin sen hoitsun kurkkuun kiinni ja kävin väkivaltaiseksi. )
Oikeasti vain poistuin silmät kyynelissä huoneesta, ”tyhjennystabletit” kourassani. 
Olin matkalla kotiin tyhjentymään, se oli tehtäväni pari seuraavaa päivää.

Muutama päivä myöhemmin alkoivat julmetun kovat vatsakivut. En pystynyt liikkumaan ja silmistäni purskahtelivat kyyneleet, en edes ääntä kyennyt päästämään. 
1,5v poikani kuvitteli tämän olevan hauska leikki, tuli sängylle pomppimaan ja nauramaan innoissaan. 
Olin tuskainen ja neuvoton, sain vaivoin hälytettyä miehen töistä kotiin ja olin edelleen sikiöasennossa sängyllä, hirveissä tuskissani. 
Avomieheni näki heti, että nyt oli oikea hätä ja auttoi minut autoon, siitä suoraa päätä takaisin TYKSiin. Siellä sain kipulääkkeitä ja minusta otettiin kaikenlaisia testejä. 
Olin kuulemma korkean Hcg:n (raskaushormonien) mukaan edelleen raskaana. MITÄ???

Eräs hoitaja taisi olla jokseenkin sekaisin, kun tuli mulle siinä hehkuttamaan, että mulla saattaisi edelleen olla vauva vatsassa. 
Kuinka kamalaa se sitten olisi ollut?? Olisin myrkyttänyt tyhjennyslääkkeillä senkin kuoliaaksi! Ja miten ihmeessä sitä ei oltu huomattu ultrassa?? 
Aloin jo epäillä omaakin mielenterveyttäni, kun mut otettiin osastolle sisään ja mies käskettiin kotiin. En saanut syödä mitään kahteen päivään ja mua pisteltiin neuloilla koko ajan. Raskaushormonit vain nousivat nousemistaan, ei voinut olla todellista…

Lopulta kivut jälleen alkoivat hurjana, eikä lääkkeetkään enää auttaneet, sit lähdettiinkin leikkaussaliin ja vauhdilla, oli kuulemma jo kiire. 
Leikkauksen jälkeen olo oli kamala, mahassa jälleen kolme haavaa lisää, eikä kukaan kertonut mulle mitä oli tapahtunut. 
Vasta seuraavana päivänä mulle tultiin kertomaan, että mulla oli ollut kaksinkertainen keskenmeno. Eli käytännössä mun kaksi munasoluani oli hedelmöittynyt. 
Toinen oli löytänyt tiensä kohtuun, missä oli sitten lakannut jostain syystä kasvamasta muutaman viikon jälkeen. Toinen kaveri oli juuttunut mun vasemman puoleiseen munanjohtimeeni. Tämä jälkimmäinen sitten olikin sitkeenä sissinä alkanut kasvamaan siellä, kunnes oli rikkonut mun johtoni ja kaveri oli leikattava sieltä pois. 
Eli lopputuloksena karkeasti, odotin kahta, menetin molemmat raskaudet ja vielä toisen munanjohtimistani leikkauksessa. Olin aivan rikki.

Tämän jälkeen surin muutaman viikon. 
En halunnut nähdä ketään. 
En halunnut käydä edes kaupassa. 
Mies hoisi kodin, koska en pystynyt edes siihen. Pyörin vain itsesäälissä, ymmärtämättä sitä, että mun ihana miehenikin oli menettänyt nämä pikkuiset. 
Mun suruni vain peitti mun ajatukset niin totaalisesti, etten ymmärtänyt, että meidän olisi pitänyt surra yhdessä. 

Näihin aikoihin mun veljeni oli pahasti alkoholisoitunut, seurasi isänsä jalanjälkiä. 
Hän oli eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästään ja tarttunut pulloon. 
Tämän seurauksena yritti useasti itsemurhaa, tämä aika oli aivan hirveän raskasta myös meille siskoille. 
Koska tahansa olis voinut tulla se viimeinen puhelu, jossa kerrottais veljen onnistuneen yrityksessään. 
Jäin jälleen sairaslomalle töistäni, koska en vaan enää pystynyt normaaleissa tilanteissa olemaan itkemättä.

Tilanne tuntui toivottomalta, miten tästä vielä jaksaisi nousta?

Kun sain itkuni itkettyä, aloin sisustaa. Vaihdoin koko huushollin värimaailman, hain uusia huonekaluja IKEAsta, vaihdoin koko kodin ilmeen viikossa. 
Onneksi mun mieheni oli ymmärtäväinen ja antoi mun häslätä, 
sillä pääsin suurimman suruni ylitse. Kun sain kodin valmiiksi, tuntui edelleen tyhjältä, tarvitsin lisää tekemistä.
Sitten mies ehdotti, että mitäs jos alkaisin suunnittelemaan häitä, meidän häitämme. 
No kyllä!!

Siinä melkein heti kysyin parasta ystävääni, erittäin läheistä ystävääni ja pikkusiskoani kaasoiksi itselleni, sillä tiesin häidemme suuruuden, tulevan tekemisen määrän ja tulevan stressin, etten ikinä tulisi selviytymään siitä yksin. 
He olivat innoissaan ja suostuivat, mieleni alkoi selvästi kohentua, 
kyllä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu!!

Lähdimme yhdessä kaasojen ja tulevan mieheni kanssa katsomaan hääjuhlapaikkaa.
Se oli ihana ja olin aivan innoissani, kunnes se tapahtui. 
Pikkusiskoni kertoi tehneensä positiivisen raskaustestin. 
Normaalioloissa olisin ollut onnesta soikeana ja ollut aidosti onnellinen hänen puolestaan, nyt kuitenkin asiat olivat toisin. 
Olin vain hämilläni siitä, kurkkua alkoi kuristaa ja polla löi tyhjää. 
Miksi nyt, kun mulla on hyvä päivä ja ollaan suunnittelemassa mun elämälle vihdoin jatkoa?? Tuntui julmalta. 
Olin sanaton. 
Kuljin kuin sumussa läpi juhlapaikan, enkä enää pystynyt keskittyään mihinkään. Samaan aikaan, kun säälin itseäni tapahtuneesta, taistelin tunteesta joka syyllisti mua, koska en pystynyt iloitsemaan toisen onnesta. PERKELE!

Noin kuukauden sisään toinen kaasoista, paras kaverini kirjoitti mulle kirjeen ja pahoitteli, että oli myös raskaana. 
Eikä tässä vielä kaikki, samaan syssyyn kolmaskin kaasoista sattui tulemaan raskaaksi.

Ei sillä, etten olisi halunnut olla onnellinen jokaisen kaasoni puolesta, en vain pystynyt siihen. Vajosin vain enemmän synkkyyteen ja itsesäälin syövereihin, miksi mulle jäi se tyhjä syli, miksi????

Moni varmaan ajattelee tässä tätä lukiessaan, että mitä tuo akka oikein valittaa, 
sillähän on jo kaksi poikaa, olis tyytyväinen. 
Kyllä mä olenkin, ja rakastan poikiani aivan mielettömän paljon ja tekisin heidän puolestaan mitä tahansa. 
Silti haluan vielä kerran tulla äidiksi, mä olen ihan hyvä äiti ja nautin siitä. 
Haluan tehdä lisää niitä rakkauden hedelmiä mun ihanan mieheni kanssa, jos vain luoja sen meille suo. Ei siinä pitäis mitään pahaa olla? 

Häähässäköissä sattui ja tapahtui ja valmisteluiden ohessa mun kaasoista tuli äitejä, ihanan terveitä lapsia ja rakastan niistä jokaista, sitä ei sovi epäillä. Jokaisella näistä vauvoista on ihan erityinen paikka mun sydämessäni rakkautta täynnä <3

***