Rapsakka MS-tautia sairastava RAPU-nainen avautuu elämästään, iloista ja suruista, järisyttävistä vastoinkäymisistä aina sinne onnenkyyneliin ja suuriin seikkailuihin ;) Tervetuloa meidän maailmaan!
Viime postauksessa avauduin aika rajusti Iltalehden prioriteeteistä ja siitä, miten hölmösti meitä oli lehden toimittajan puolesta kohdeltu. Heti kirjoitukseni jälkeen, seuraavana päivänä minuun otettiin yhteyttä ja pyydettiin perusteellisesti anteeksi saamaamme kohtelua. Tällä kertaa sain keskustella erittäin empaattisen ja asiallisen toimittajan kanssa, hänestä tuli heti luotettava fiilis ja sovimme haastatteluajan muutaman päivän päähän. Edellinen toimittaja, joka minuun oli ollut yhteydessä, oli toiminut epäammattimaisesti ja uusi toimittaja halusi ottaa jutun hoitaakseen. Ja hyvin ottikin, hän piti lupauksensa ja puhuimme puhelimessa 1,5h, tämän lisäksi kirjoittelimme puolin ja toisin juttuun liittyen. Pakko sanoa, ettei kukaan muu toimittaja olisi voinut tarinaamme paremmin kirjoittaa, kiitokset siis sinulle Tiia <3
Olen iloinen, että juuri tämä henkilö halusi kirjoittaa Väinön tarinan. Ajattelin ensin, että juttu tulee olemaan pieni, mitätön ja näkymätön siivu digilehden uumenissa. Sitten sain kuulla, että juttu tehdään myös paperiseen versioon. Vähän tämän jälkeen kuulin, että Väinöstä tehdään aukeaman kokoinen juttu! Meidän SUPERMIEHESTÄ, voihan JEHNA kuinka siistiä 😀 Lopulta Erityisperheen ääni ja erityisen ihana Väinömme sai kolmen sivun kokoisen jutun, maan toiseksi kattavimmassa iltapäivälehdessä, olen sanaton.
Ihanaa, että erityisperheen elämää tulee näkyville ja saamme ääntämme kuuluviin myös tällä tavalla.
”Tärkeintä ei ole, että vauva on terve. Tärkeintä on jäädä henkiin. Tärkeintä ei ole saavuttaa neuvolakirjan jokaista kohtaa ”normaaliin tahtiin” Vaan olla oman neuvolakirjansa Indiana Jones Oman elämänsä sankari ja vähän muidenkin, aika paljon muidenkin. Tärkeintä ei ole olla sitä, mitä muut toivoivat, luulivat tai odottivat Tärkeää ei ole olla kummankaan näköinen, Tärkeää on olla oman itsensä näköinen, ja pitää vahvasti kaksin käsin kiinni siitä mitä elämäksi sanotaan. Tärkeintä on olla yhdessä ja jaksaa. Olla paikalla silloin, kun välittämistä jaetaan. Tärkeintä on kuulua johonkin ja hengittää samaan tahtiin sen porukan kanssa jota myös perheeksi kutsutaan.”
Sen yhden *heterotooppisen raskauden ja leikkauksen jälkeen, olo oli turta, surullinen, katkera, vihainen, olin kateellinen muiden onnesta.. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, lohduttomuuden tunne oli näistä se päälimmäisin. Tuntui, että jokainen vastaan asteleva nainen oli raskaana, Minne vain katsoin, oli mainoksia vauvajutuista tai tuotteita raskaana oleville, perheitä ja onnellisia odottajia. Radiostakin tuli vain lauluja, mitkä muistuttivat siitä, mitä olimme menettäneet. Oikeastihan siellä soitettiin ihan samoja biisejä kuin ennenkin, mutta suruni käänsi ne kaikki omaan tilanteeseeni sopiviksi.
Toisen plussan saimme testiin noin puoli vuotta häiden jälkeen, alkuvuodesta 2014 ja jälleen ehdmme rakentaa pilvilinnoja raskaudesta ja tulevaisuudesta, mikä oli virhe. Kovien kipujen vuoksi kiidettiin jälleen Tyksiin ja suoraan leikkaukseen, olin varma, että nyt minulta viedään se oikeanpuoleinenkin johto. Jouduin leikkauksen jälkeen odottamaan seuraavaan päivään, lääkärien iltapäiväkierrokselle, ennen kuin minulle kerrottiin mitä minulle oli tehty. Kun lääkäri vihdoin saapui, kysyin heti, oliko raskaus sijainnut siellä ainoassa johdossani. Lääkäri kertoi, että vasen johto siellä oli kiusaa tehnyt. Pääni löi tyhjää, minulta oli vasen munanjohdin leikattu pois jo aiemmin (*heterotooppisen raskauden vuoksi)?
Lääkärin mukaan kyseessä olikin tällä kertaa ”kornu stump”, eli alkio oli kiinnittynyt kornuun (kohdussa oleva ”syvennys”, mistä johto oli aiemmin lähtenyt ja nyttemmin kohta oli leikkauksen myötä arpeutunut). Tästä syystä alkiolla ei ollut mahdollisuuksia kasvaa normaalisti, sillä siitä kohtaa kohtu ei veny. Huonoa tuuria kuulemma.
Huh huh! Pari milliä sivummalle ja me olisimme voineet odottaa vauvaa!!
Jälleen tiputtiin korkealta. Mitään ei voinut pitää itsestään selvänä, pidin tilannetta tosi epäreiluna, miksi meille ei suoda enää vauvaa, miksi??!
Lääkäri lohdutti, että meillä on vielä täysin hyvät mahdollisuudet onnistua ja saada se toivomamme lapsi, koska minulla oli vielä jäljellä yksi johto, eikä meidän soluissa ollut mitään vikaa. Kaikki oli vielä mahdollista. Jep.
Keväällä 2014 saimme taas plussan raskaustestiin. Ensimmäinen ajatus oli hämmästynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Sitä seurasi välittömästi apaattisuus, kutuiksi tämä kuitenkin menee. En uskaltanut luottaa raskauteen, vaikka päivä päivältä viivat testeissä voimistuivat. En tuntenut pelkoa tämän raskauden kohdalla, koska jotenkin aavistin, ettei tässä mene kaikki niin kuin pitäisi. Mies oli positiivisin mielin ja lohdutti, ettei edes meille voi sattua niin paljon pahaa, että tämäkin meiltä vietäisi. Oltiin kuitenkin hissun kissun asiasta, vain pari läheisintä sai asiasta vinkkiä. Saatiin lapsettomuuspoliklinikalle aika varhaisultraan vkolle 7+1. Siellä lääkäri ultrasi ja kysyi, olenko viikoista aivan varma, vastasin ettei muu ollut edes mahdollista. Lääkäri kertoi, että alkio vastasi viikkoja 5. Siinä kohdassa tiesin, ettei kohdussa voinut olla enää elämää, peli oli jälleen menetetty. Kysyin, näkyykö siellä johdossa mitään, onko se kunnossa. Lääkäri totesi, ettei nähnyt siellä mitään, kaikki oli ok. Siltä seisomalta minut vietiin kaavintaan ja pääsin kotiin jälleen toipumaan.
Toipuminen ei ottanut sujuakseen, sillä kipuja oli aika paljon, vaikka olisi pitänyt helpottaa jo kaavinnan jälkeen aika pian. Aloin epäillä kohtutulehdusta kipujen vuoksi ja varasin uuden ajan polille, vastassa oli uusi lääkäri.
Lääkäri ultrasi hetken sanomatta sanaakaan ja sitten yhtäkkiä pamautti: ”Täältä löytyy syke! Täällä oikeanpuoleisessa johdossa on elävä tyyppi, et varmaan halua nähdä tätä?” Tietysti haluan, katsoin ja näin, kuinka siellä pienen katkaravun muotoisen tyypin sisällä sykki sydän. SYDÄN!
Silloin aloin vollottaa, olin niin täynnä kiukkua ja vihaa!! Miten sitä ei muka 2 päivää aiemmin oltu nähty?? Miten tämä voi olla mahdollista, siellä se tyyppi elää ihan väärässä paikassa ja nyt se pitää repiä sieltä pois!? Mun tuskani oli sanoinkuvaamaton!!! Raivosin lääkärillekin, että miten on mahdollista, että ympäri maailmaa narkkarit ja juopot vääntää terveitä lapsia, toiset käyttää aborttia ehkäisykeinona ja on ihmisiä, jotka ei edes halua lapsia ja saa niitä!! Miksi meille ei sitä lasta suoda, kun me haluttais sellaista rakastaa ja pidettäis siitä huolta??? Lääkäri oli aivan hiljaa. Ehkä hyvä niin, sillä olin aika palasina siinä tilanteessa, että hyvä kun osasin pukea päälleni. Todennäköisyys heterotooppiselle raskaudelle on 1:30 000 ja minulle tämä oli jo toinen. Käsittämättömän ”huonoa tuuria”.
Minulta kysyttiin, säilytetäänkö se johto jos se on mahdollista, eli tehdäänkö säästävä leikkaus. Säilyttäminen tarkoittaisi, että kohdunulkoinen raskaus olisi jälleen mahdollista seuraavallakin kerralla ja se, että johto poistettaisiin, merkitsi sitä, ettei luonnollisesti raskautuminen olisi enää koskaan mahdollista. Olipas ”kiva” päätös edessä, mukavat vaihtoehdot, kumpi olisi se pienempi paha.
Juttelimme mieheni kanssa pitkään, mitä tekisimme. Mulla oli todellakin niin naiivi ajatus tuolloin päässäni, etten olisi enää nainen ollenkaan, jos multa se viimeinenkin johto vietäisiin. Eihän se tietenkään sitä tarkoita, mutta sillä hetkellä se tuntui niin murskaavalta, etten tuntenut itseäni oikein minkään arvoiseksi, koska mun kroppani ei pystynyt lasta tekemään. Ilman mun rakasta ja rohkaisevaa miestäni, en tiedä missä olisin. Hän esitti faktat toivoa täynnä ja tiivisti vielä lopuksi, että hän on onnellinen kyllä näinkin. Jos me ei saada enää lisää lapsia, se on ihan ok, meillä on yksi yhteinen kuitenkin ja toisemme, kyllä se riittää, jos unelmat ei käy toteen.
Päädyimme siihen, että leikkaava kirurgi saa päättää. Hän sen tilanteen parhaiten näkee, kun vatsani avaa, onko johtoa järkeä säästää, sillä enää näitä kohdunulkoisia raskauksia mun pääni ei kestä. Aloin olla henkisesti jo aivan loppu. Keväällä 2014, tulin johdottomaksi, luonnollinen raskautuminen ei ollut kohdallani enää koskaan mahdollista. Päätimme siltä makaamalta, että syksyllä aloitetaan IVF-hoidot ja toivotaan parasta.
*Heterotooppinen raskaus on harvinainen kohdunulkoisen raskauden muoto, jossa toinen sikiöpussi sijaitsee kohdussa ja toinen kohdun ulkopuolella. Erittäin harvinainen, 1:30000.
