Avainsana: toivo

Uuteen nousuun rakentamalla vauvanalku?

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koeputkihedelm%C3%B6itys   <- Tietoa IVF:sta/koeputkihedelmöityksestä.

Toivuin kesän 2014 aikana viimeisimmästä shokista ja leikkauksesta ihan rauhassa ja keräsimme mieheni kanssa voimia syksyyn, jolloin oli tarkoitus aloittaa viimeiset hoidot . Tiesimme, että hoidot olisivat paljon rankempia, kuin aiemmat ja vähän jopa jännitti, mitä tuleman pitää.

En pureudu nyt kaikissa vaiheissa yksityiskohtaisesti lääkkeiden nimiin, määriin tai aikoihin (koska yksinkertaisesti en edes kaikkia muista), vaan tiivistelen pääpiirteittäin viimeistä toivoamme vauvan suhteen. Syksy siis saapui melko nopeasti ja kävimme Tyksissä lapsettomuuspolilla vastaanotolla kuulemassa lääkärin ohjeet ja suositukset hoidon suhteen. Tällä kertaa saimme eri lääkärin, ensivaikutelmalta kaljupäisen kovanaaman, joka paljastui käsittämättömän empaattiseksi ja asiansa osaavaksi  lääkäriksi, joka selkeästi oli oikealla alallaan. Tuli tosi turvallinen olo ja oloni tuli vastaanottokäynnin seurauksena luottavaisemmaksi tämän keinohedelmöityshoidon suhteen.

Jollain tasolla minua ahdisti neulat, pistäminen ja ne hormonien sekoitushommat kotona. Onneksi mieheni oli heti valmis tekemään nämä puolestani, että saataisiin yhdessä valmistaa tulevat alkiomme, vaikkei se perinteisimmällä tavalla tapahtuisikaan. Tässä vaiheessa alan käyttämään mieheni oikeaa etunimeä teksteissä, koska se helpottaa kirjoittamistani ja hän on sinut asian kanssa 😉

Syyskuussa 2014 Jessen suurella avustuksella aloitettiin kasvattamaan minun munasolujani IVF-hoidolla. Normaalisti naisen elimistö tuottaa ja kypsyttää 1-2 munasolua yhden kierron aikana, nyt niitä toivottiin kypsyvän 10-20kpl kerralla. Lääkeyhdistelmänä käytettiin Puregon+Orgalutran+Lugesteron. Jesse sekoitteli aineet, valmisteli injektioneulat sun muut ja antoi minulle pistokset vatsamakkaraan säännöllisesti, ohjeiden mukaan. Pistokset eivät sattuneet, joskus hieman kirveli jälkikäteen, mutta ei sen kummempaa. Joillain ei tule mitään sivuoireita tästä hoidosta, mutta minulle tuli vatsaan iso turvotus ja hieman kasvukipuja. Ei kuitenkaan mitään isoa. Pakkotilanteessa olisin ehkä pystynyt itseäni piikittämään, mutta kyllä saan olla onnellinen Jessestä, joka epäröimättä auttoi minua pistoksissa ja tuki henkisestikin koko matkan. Nyt me kasvatimme rakennusaineita, tulevan ihmeemme rakennusaineita!

Kävimme yhdessä seurantaultrassa, jossa näkyi hienosti kasvaneita munarakkuloita ja saimme ajan punktioon, jossa tyhjennettäisiin kaikki lupaavankokoiset munarakkulat pitkällä neulalla, alakautta yksitellen suoraan munasarjoista, toiveena mahdollisimman monta kypsää munasolua. Munasoluja ei kuitenkaan saisi olla liikaa, sillä jos niitä olisi reippaasti yli 20kpl, laatu niissä tuskin olisi kovin hyvä.

Punktiossa kaikki meni hyvin, saimme tyhjennettyä 18 munarakkulaa, joissa oli 11 kypsää munasolua! Se oli lääkärin mukaan todella hyvä saalis. Samalla kun minusta otettiin munasoluja, Jesse kävi antamassa oman ”panoksensa” tulevaa hedelmöitystä varten. Aikamoista touhua monine vaiheineen, jännitystä ja pelkoa siitä, että kaikki vaiheet onnistuisi. On tämä ihmisen alkuun saaminen kiinni ihan uskomattoman monesta pienestä asiasta, ja missä kohtaa vain voi mennä jokin vikaan. Kun lähdimme TYksistä sinä päivänä, valehtelisin, jos väittäisin, ettei sydämeni paukuttanut lähes läpi rinnasta, ajatukset olivat vain hedelmöittymisessä ja aika monta kertaa lähetin nöyrän rukouksen yläkerran isolle pomolle, että löysäis meille vähän siimaa nyt tämän asian suhteen.

En muista tarkkaan päivää, mutta menimme muutaman päivän päästä takaisin vastaanotolle, jonne minun oli määrä mennä rakko täynnä (muistan kuinka kamalaa se oli pidätellä MS-tautia sairastavana naisena odotustilassa, kun ajatkin oli reippaasti myöhässä 😀 . Vastassa oli jälleen tämä kaljupäinen ihana mieslääkäri, joka kertoi meille , että yhdestätoista munasolusta oli hedelmöittynyt kahdeksan ja jakaantumaan oli alkanut seitsemän! Se oli kuulemma kuin suoraan oppikirjasta, paremmin ei olisi voinut mennä, olimme haltioissamme! Siltä istumalta minulle tehtiin yhden alkion tuoresiirto ja kuusi alkiota laitettiin pakastukseen, kahden kappaleen oljissa. Sitten vain kotiin viettämään piinapäiviä, virallinen testauspäivä oli 2vkoa myöhemmin.

Tuloksena 10 päivää myöhemmin menkat ja puhdas negatiivinen raskaustesti. Tämä tarkoitti sitä, että ennen pakastealkionsiirtoa oli odotettava yksi kokonainen kierto. Luoja, että se reilu kuukausi tuntui pitkältä ajalta!

30. lokakuuta 2014 sulatettiin yksi olki, jossa oli 2 alkiota. Toinen alkio lääkäritermein ”nesteytyi” sulatuksessa ja toinen 4-soluiseksi ehtinyt hyvälaatuinen alkio siirrettiin kohtuuni. Sitten kotiin jälleen piinailemaan pariksi viikoksi Lugesteroni-lääkityksen kanssa. Lugesteron helpottaa alkion selviytymistä ja aiheuttaa helposti myös raskausoireita, vaikka alkio ei olisikaan kiinnittynyt. Pp tarkoittaa piinapäiviä (odotetaan kiinnittyykö alkio kohdun seinämään), jotka etenevät ylihitaasti, yksi päivä tuntuu vähintään viikolta, kun odottaa jotain enemmän kuin mitään muuta… Raskaustesti otettiin verestä n.2vkoa siirron jälkeen 12.11.2014. Puhdas NEGA. DAMN!!!

Tässä vaiheessa itse mietin, että mahtaako tämäkään onnistua, mikä ihme tässä nyt mättää??! Onneksi JOULU oli lähestymässä, se saa mut aina parhaimmalle tuulelle. Lapsuudesta asti joulu on ollut vuoden parasta aikaa. Vaikka äidin kasvatuskeinot eivät aina kohdanneet sitä yleistä normikäsitystä lapsen kasvatuksesta, jouluna oli toisin. Äiti ei koskaan juonut jouluna. Äiti teki aina maittavat ja runsaat jouluruoat, haki vaikka pyörän takatarakalla kantaen torimyyjältä raihnaisen kuusen, joka koristeltiin yhdessä. Jouluna saimme lahjoja, uusia vaatteita ja leluja, joita ei oltu ostettu kirpparilta. Lapsuuden joulut olivat pääpiirteittäin onnellisinta aikaa, mitä me sisarusten kanssa saatiin olla vain lapsia, myös toisillemme, joulu oli turvallisen tuntuinen juhla.

Sanoin Jesselle ennen kolmanteen siirtoon menoamme, että jos tämä alkionsiirtohomma koskaan tulee onnistumaan, niin uskon siihen, että sen on tapahduttava nyt, kun joulu on justiinsa tulossa. Mä kun olen niin jouluihminen ja se on mun onnellisinta aikaa, se plussa raskaustestissä olis paras joululahja meille ikinä!! Testailin ovulaatiota joka aamu ja ilta, että saisin soittaa Tyksiin siirtoaikaa varatakseni, jännitti ihan hirmuisesti jälleen kerran.

Yksi kaasoistani oli synnyttänyt lokakuussa toisen lapsensa, ihanan pienen tyttövauvan, josta sain lisää voimaa yrittämiseen. Kuitenkin juuri ennen kolmatta alkionsiirtoamme, rakkaan ystäväni vauva vietiin Tyksiin tutkittavaksi. Jokin oli vialla. Mitä se ikinä olikaan, kenelläkään ei ollut tietoa, jännitimme kauhuissamme olisiko se vakavaa vai ohimenevää.

28.11.2014. Päivänä, jonka piti olla meille positiivisella tavalla jännityksen täyteinen, muuttui alkionsiirron jälkeen kamalalla tavalla. Minulle siirrettiin alkio aamupäivällä Tyksissä ja kuulin, että ystäväni oli päässyt samana päivänä kotiin vauvansa kanssa. Jesse soittikin heti vauvan isälle, eli serkulleen, kysyäkseen mikä oli ollut vialla. Jesse on ihminen, jonka en ole koskaan nähnyt itkevän. Tuon puhelun jälkeen Jessekin itki. Hän soitti mulle kertoakseen, minkälaisen diagnoosin tämä vauva oli Tyksistä saanut, mutta ei Jessen sanoista saanut mitään selvää itkun seasta. Aloin itsekin haukkoa henkeä ja hätääntyä, kun en tiennyt mikä oli vialla. Jesse sai vihdoin sanottua, että ystäväni ja Jessen serkun vauva on vakavasti sairas. Vauvalla on SMA1 ja se johtaa kuolemaan. Päässä pimeni, miten tällaista VOI tapahtua?!! Tämä ei voi olla totta, ei pienten vauvojen kuulu kuolla, pienten vauvojen kuuluu saada elää, kasvaa ja oppia, nauraa, leikkiä ja temmeltää. Miten elämä voi olla näin epäreilua??!!

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapsellinen lapseton

Arttu Viskari – Ikuisesti kahdestaan

Sen yhden *heterotooppisen raskauden ja leikkauksen jälkeen, olo oli turta, surullinen, katkera, vihainen, olin kateellinen muiden onnesta.. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, lohduttomuuden tunne oli näistä se päälimmäisin. Tuntui, että jokainen vastaan asteleva nainen oli raskaana, Minne vain katsoin, oli mainoksia vauvajutuista tai tuotteita raskaana oleville, perheitä ja onnellisia odottajia. Radiostakin tuli vain lauluja, mitkä muistuttivat siitä, mitä olimme menettäneet. Oikeastihan siellä soitettiin ihan samoja biisejä kuin ennenkin, mutta suruni käänsi ne kaikki omaan tilanteeseeni sopiviksi.

Toisen plussan saimme testiin noin puoli vuotta häiden jälkeen, alkuvuodesta 2014 ja jälleen ehdmme rakentaa pilvilinnoja raskaudesta ja tulevaisuudesta, mikä oli virhe. Kovien kipujen vuoksi kiidettiin jälleen Tyksiin ja suoraan leikkaukseen, olin varma, että nyt minulta viedään se oikeanpuoleinenkin johto. Jouduin leikkauksen jälkeen odottamaan seuraavaan päivään, lääkärien iltapäiväkierrokselle, ennen kuin minulle kerrottiin mitä minulle oli tehty. Kun lääkäri vihdoin saapui, kysyin heti, oliko raskaus sijainnut siellä ainoassa johdossani. Lääkäri kertoi, että vasen johto siellä oli kiusaa tehnyt. Pääni löi tyhjää, minulta oli vasen munanjohdin leikattu pois jo aiemmin (*heterotooppisen raskauden vuoksi)?

Lääkärin mukaan kyseessä olikin tällä kertaa ”kornu stump”, eli alkio oli kiinnittynyt kornuun (kohdussa oleva ”syvennys”, mistä johto oli aiemmin lähtenyt ja nyttemmin kohta oli leikkauksen myötä arpeutunut). Tästä syystä alkiolla ei ollut mahdollisuuksia kasvaa normaalisti, sillä siitä kohtaa kohtu ei veny. Huonoa tuuria kuulemma.

Huh huh! Pari milliä sivummalle ja me olisimme voineet odottaa vauvaa!!

Jälleen tiputtiin korkealta. Mitään ei voinut pitää itsestään selvänä, pidin tilannetta tosi epäreiluna, miksi meille ei suoda enää vauvaa, miksi??!

Lääkäri lohdutti, että meillä on vielä täysin hyvät mahdollisuudet onnistua ja saada se toivomamme lapsi, koska minulla oli vielä jäljellä yksi johto, eikä meidän soluissa ollut mitään vikaa. Kaikki oli vielä mahdollista. Jep.

Keväällä 2014 saimme taas plussan raskaustestiin. Ensimmäinen ajatus oli hämmästynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Sitä seurasi välittömästi apaattisuus, kutuiksi tämä kuitenkin menee. En uskaltanut luottaa raskauteen, vaikka päivä päivältä viivat testeissä voimistuivat. En tuntenut pelkoa tämän raskauden kohdalla, koska jotenkin aavistin, ettei tässä mene kaikki niin kuin pitäisi. Mies oli positiivisin mielin ja lohdutti, ettei edes meille voi sattua niin paljon pahaa, että tämäkin meiltä vietäisi. Oltiin kuitenkin hissun kissun asiasta, vain pari läheisintä sai asiasta vinkkiä. Saatiin lapsettomuuspoliklinikalle aika varhaisultraan vkolle 7+1. Siellä lääkäri ultrasi ja kysyi, olenko viikoista aivan varma, vastasin ettei muu ollut edes mahdollista. Lääkäri kertoi, että alkio vastasi viikkoja 5. Siinä kohdassa tiesin, ettei kohdussa voinut olla enää elämää, peli oli jälleen menetetty. Kysyin, näkyykö siellä johdossa mitään, onko se kunnossa. Lääkäri totesi, ettei nähnyt siellä mitään, kaikki oli ok. Siltä seisomalta minut vietiin kaavintaan ja pääsin kotiin jälleen toipumaan.

Toipuminen ei ottanut sujuakseen, sillä kipuja oli aika paljon, vaikka olisi pitänyt helpottaa jo kaavinnan jälkeen aika pian. Aloin epäillä kohtutulehdusta kipujen vuoksi ja varasin uuden ajan polille, vastassa oli uusi lääkäri.

Lääkäri ultrasi hetken sanomatta sanaakaan ja sitten yhtäkkiä pamautti:  ”Täältä löytyy syke! Täällä oikeanpuoleisessa johdossa on elävä tyyppi, et varmaan halua nähdä tätä?”  Tietysti haluan, katsoin ja näin, kuinka siellä pienen katkaravun muotoisen tyypin sisällä sykki sydän. SYDÄN!

Silloin aloin vollottaa, olin niin täynnä kiukkua ja vihaa!! Miten sitä ei muka 2 päivää aiemmin oltu nähty?? Miten tämä voi olla mahdollista, siellä se tyyppi elää ihan väärässä paikassa ja nyt se pitää repiä sieltä pois!? Mun tuskani oli sanoinkuvaamaton!!! Raivosin lääkärillekin, että miten on mahdollista, että ympäri maailmaa narkkarit ja juopot vääntää terveitä lapsia, toiset käyttää aborttia ehkäisykeinona ja on ihmisiä, jotka ei edes halua lapsia ja saa niitä!! Miksi meille ei sitä lasta suoda, kun me haluttais sellaista rakastaa ja pidettäis siitä huolta??? Lääkäri oli aivan hiljaa. Ehkä hyvä niin, sillä olin aika palasina siinä tilanteessa, että hyvä kun osasin pukea päälleni. Todennäköisyys heterotooppiselle raskaudelle on 1:30 000 ja minulle tämä oli jo toinen. Käsittämättömän ”huonoa tuuria”.

Minulta kysyttiin, säilytetäänkö se johto jos se on mahdollista, eli tehdäänkö säästävä leikkaus. Säilyttäminen tarkoittaisi, että kohdunulkoinen raskaus olisi jälleen mahdollista seuraavallakin kerralla ja se, että johto poistettaisiin, merkitsi sitä, ettei luonnollisesti raskautuminen olisi enää koskaan mahdollista. Olipas ”kiva” päätös edessä, mukavat vaihtoehdot, kumpi olisi se pienempi paha.

Juttelimme mieheni kanssa pitkään, mitä tekisimme. Mulla oli todellakin niin naiivi ajatus tuolloin päässäni, etten olisi enää nainen ollenkaan, jos multa se viimeinenkin johto vietäisiin. Eihän se tietenkään sitä tarkoita, mutta sillä hetkellä se tuntui niin murskaavalta, etten tuntenut itseäni oikein minkään arvoiseksi, koska mun kroppani ei pystynyt lasta tekemään. Ilman mun rakasta ja rohkaisevaa miestäni, en tiedä missä olisin. Hän esitti faktat toivoa täynnä ja tiivisti vielä lopuksi, että hän on onnellinen kyllä näinkin. Jos me ei saada enää lisää lapsia, se on ihan ok, meillä on yksi yhteinen kuitenkin ja toisemme, kyllä se riittää, jos unelmat ei käy toteen.

Päädyimme siihen, että leikkaava kirurgi saa päättää. Hän sen tilanteen parhaiten näkee, kun vatsani avaa, onko johtoa järkeä säästää, sillä enää näitä kohdunulkoisia raskauksia mun pääni ei kestä. Aloin olla henkisesti jo aivan loppu. Keväällä 2014, tulin johdottomaksi, luonnollinen raskautuminen ei ollut kohdallani enää koskaan mahdollista. Päätimme siltä makaamalta, että syksyllä aloitetaan IVF-hoidot ja toivotaan parasta.

*Heterotooppinen raskaus on harvinainen kohdunulkoisen raskauden muoto, jossa toinen sikiöpussi sijaitsee kohdussa ja toinen kohdun ulkopuolella. Erittäin harvinainen, 1:30000.