tyks arkistot - Toisenlainen mutsi

Väinön tarina (Meidän oma Supersankari)

Lue tästä Väinön tarina Iltalehdessä

Viime postauksessa avauduin aika rajusti Iltalehden prioriteeteistä ja siitä, miten hölmösti meitä oli lehden toimittajan puolesta kohdeltu. Heti kirjoitukseni jälkeen, seuraavana päivänä minuun otettiin yhteyttä ja pyydettiin perusteellisesti anteeksi saamaamme kohtelua. Tällä kertaa sain keskustella erittäin empaattisen ja asiallisen toimittajan kanssa, hänestä tuli heti luotettava fiilis ja sovimme haastatteluajan muutaman päivän päähän. Edellinen toimittaja, joka minuun oli ollut yhteydessä, oli toiminut epäammattimaisesti ja uusi toimittaja halusi ottaa jutun hoitaakseen. Ja hyvin ottikin, hän piti lupauksensa ja puhuimme puhelimessa 1,5h, tämän lisäksi kirjoittelimme puolin ja toisin juttuun liittyen. Pakko sanoa, ettei kukaan muu toimittaja olisi voinut tarinaamme paremmin kirjoittaa, kiitokset siis sinulle Tiia <3

Olen iloinen, että juuri tämä henkilö halusi kirjoittaa Väinön tarinan. Ajattelin ensin, että juttu tulee olemaan pieni, mitätön ja näkymätön siivu digilehden uumenissa. Sitten sain kuulla, että juttu tehdään myös paperiseen versioon. Vähän tämän jälkeen kuulin, että Väinöstä tehdään aukeaman kokoinen juttu! Meidän SUPERMIEHESTÄ, voihan JEHNA kuinka siistiä 😀 Lopulta Erityisperheen ääni ja erityisen ihana Väinömme sai kolmen sivun kokoisen jutun, maan toiseksi kattavimmassa iltapäivälehdessä, olen sanaton.

Ihanaa, että erityisperheen elämää tulee näkyville ja saamme ääntämme kuuluviin myös tällä tavalla.

”Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve.
Tärkeintä on jäädä henkiin.
Tärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista kohtaa ”normaaliin tahtiin”
Vaan olla oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin,
aika paljon muidenkin.
Tärkeintä ei ole olla sitä,
mitä muut toivoivat,
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen,
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen,
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaan.
Tärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa.
Olla paikalla silloin,
kun välittämistä jaetaan.
Tärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan.”

Olisiko jo meidän vuoromme?

Sukumme suru-uutisesta ja järkytyksestä huolimatta, oma tilanteemme vaati myös huomiota. Omat tunteeni olivat totaalisen sekaisin, odotin niin kovasti piinapäivien päättyvän kahteen vahvaan viivaan testissä ja samalla itkin vuolaasti pienen tytön kauhistuttavaa tuomiota. Tuntui, että tämän sukupolven kohdalle tässä suvussa oli heitetty kirous, jatkuvaa kärsimystä toisen perään.

Testipäiväksi määräytyi piinapäivä 12 ja verikokeisiin voisin mennä noin 2vkoa siirrosta. Piinapäivänä 7, en voinut enää katsella raskaustestejä vessan hyllyllä, vaan päätin kaikessa hiljaisuudessa tehdä yhden. Asetin testin pesualtaan reunalle ”valmistumaan” ja odotin noin 10 sekuntia ja kurkkasin, tarkistusviiva oli jo näkyvillä. Ajattelin mielessäni vain, että ”malta nyt pökkeli mielesi ja katso testi vasta, kun määrätty aika on kulunut!” Samalla mietin, ettei siinä mitään edes todennäköisesti näkyisi, vaikka olisinkin raskaana, koska oli aivan liian aikaista testille. Nappasin testin käteeni ja suljin silmäni. Laskin hitaasti kymmeneen henkeäni pidätellen, nostin testin silmieni tasalle ja avasin silmäni. Kääntelin testiä valoa vasten useasta eri suunnasta, siristelin silmiäni ja näin tarkistusviivan vieressä toisen, haalean vaaleanpunaisen viivan.

Sydän alkoi jyskyttää ja epäilin silmiäni, juoksin keittiöön Jessen luo. Jessen aamupala meinasi mennä väärään kurkkuun, kun pelästytin toisen totaalisesti rynnäkölläni 😀 Pyysin häntä oitis katsomaan, näkikö hän testissä toisen viivan, ja jos näki, oliko siinä viivassa väriä. Kun Jessekin näki viivassa väriä, alkoi tunteiden vuoristorata. Henkeä salpasi, eikä tätä tulosta meinannut uskoa todeksi! Olo oli niin hämmentynyt ja onnellinen ja, ja…

Sitten tuli pelko, kauhu ja epätoivo siitä, meneekö tämäkin pieleen. Onko tämä vain kemiallinen raskaus, jos ei, jatkuuko se. Onko se jälleen kerran väärässä paikassa ja joudun taas leikkauspöydälle tai vähintään kaavintaan. Samalla halusin toivoa, että viimeinkin, viiden minienkelin ja neljän äärettömän raskaan vuoden jälkeen, olisi meidän vuoromme saada se pieni nyyttimme syliin asti…

Tässä otteita keskusteluforumeilta, joissa sain vertaistukea samanlaisissa tilanteissa eläviltä ihanilta, empaattisilta tyypeiltä:

”Täällä menossa nyt pp9? Jos oikein laskin, ja koska olen mielenvikainen hätähousu, tein jo eilen testin…
Sen jälkeen vielä 3 testiä.. Kaikissa jonkinlainen haamu, olivat erimerkkisiä…
Tänään aamulla tein 2 eri merkkistä ja kumpaiseenkin selkeä haamu.
APUAAAAAAA!!!
4 vuoden ja 5 minienkelin jälkeen, mä niin toivon tätä meille joululahjaksi <3
Virallinen testipäivähän on vasta torstaina, mua pelottaa aivan hulluna.
Hengittämään en pysty ennen kuin omin silmin näen sykkeen oikeassa paikassa, pitäis vaan toivoa et ne ottais mut vielä ennen joulutaukoa 🙁 ” – 7.12.2014

”Tää on niin kamalaa nyt, kun mulla on ennenkin monta kertaa ollut kaveri ”väärässä” paikassa.
Toivottavasti ne ihan mun menneisyyden ja historiikin vuoksi ottais ultraan jo ennen lomia, vaikka 19.12 perjantaina.
Laskeskelin, et silloin pitäis olla noin 5+1, eikö ne sen paikan jo näkis? Hitto, ei ne kyl niin aikaseen kato :/ Sydän alkaa paukuttaa vasta vkolla 6, mutta sais ees mielenrauhan siitä et ois ”möykky” oikeassa paikassa 😉
Noh, torstaina selkiää sit tääkin .
Koskakohan tyksis aukee ovet joulun jälkeen?” -7.12.2014

”Vaikka testipäivä on vasta torstaina, varasivat ne mulle tyksistä ajan 19.12 vielä ultraan, katotaan josko näkyis se et onko oikeassa paikassa 😉 Aamulla tuli jo selkee viiva, eli vahvistunut on !!
Kyl se mun testien perusteella sanoi et oon raskaana, ettei noin moni testi haamujakaan ihan turhaan näytä ja käski mennä veritestiin vielä torstaina et nähdään tarkemmat arvot.
Mut mä unohdin kysyä et jatkuuko Luget keskiviikon tai torstain testin jälkeen kun on plussa? ” -8.12.2014

”Tää on niin pelottavaa!! Eikä tätä oikein uskalla todeksi uskoa 😀 Erittäin vahvasti ollaan raskaana, viikot ois noin 4 ja hcg434 <3
Nyt jännäämään ens perjantain ultraa!!! 😀 Mulla on semmosia ”repäisykipuja” heti jos liikkuu nopeasti, esim nousee sängystä tai venyttelee reippaasti. Sit simmotteita juilimisia vaihtelevasti, kuin voikin pelottaa tommoset, vaikka ihan varmasti kuuluvat asiaan. Ei tähän totu, vaikka minäkin käynyt kaksi raskautta aivan onnistuneesti läpi 😉 ” -11.12.2014

”Pahaa oloa, vähäistä menkkamaista juilintaa ajoittain, väsymystä ja pelko persiissä aina pyyhkiessä kyttää paperia 😀
Kertaakaan ei ole siinä mitään ollut, mutta aina sitä silti kyttää…
Jaa niin ja tissit on superkippeet!!!
Huominen jännittää kyllä niin paljon, ettei sanat riitä sitä tunnetta kuvaamaan .
Me ei varmaan sitä sykettä vielä nähdä, mutta kun olis edes papunen nyt siellä oikeassa paikassa, pelottaa ihan hulluna!! Meillä on se 9.45, onneks mun mies tulee mukaan, sillä oli ne uutiset mitä tahansa, tiedän että vollaan siihen malliin etten pysty autoa ajamaan ” -18.12.2014

”5+3 ja raskausontelo sijaitsee kaikista suunnista ultrattuna täysin keskellä, ihanteellisimmassa paikassa <3
(eli ei kornuissa, eikä lähelläkään kohdunkaulaa!)
Sykettä ei vielä nähty tietenkään, mutta Lääkäri Antti Perheentupa antoi ymmärtää, ettei huolissaan tarvitse olla, kaikki on paremmin kuin hyvin viikkoihin nähden.
Sanoi että näkyi ultralla paremmin kuin hän uskalsi edes toivoa tässä vaiheessa ja oli jopa näkevinään kaikua pussin sisällä.
Sykettä mennään sit kuuntelemaan 7.1.2015 <3
Sisukas Pakkastyttö, jos minulta kysytään 😀
Oon niin onnellinen nyt että ihan itkettää!! Kyllä tää on niin ihana tunne, neljän kamalan onnettomuuksien vuoden jälkeen, papunen on vihdoin oikeassa paikassa <3 Mä olin niin paniikissa, etten meinannu housuja jalasta saada ennen ultraa, tärisin ihan hulluna! Antti on kyllä niin paras lääkäri, se osas selittää kaiken selkeästi rautalangasta vääntäen, ettei mun tarvii olla huolissani .Maailman paras joululahja <3
Ja menkkamaiset juilinnat kuuluu varsinkin mun kohdalla asiaan, kun on niin monesti operoitu tässä kolmen vuoden sisällä noita ”onnettomia” pois, niin siellä on arpia jotka venyessään saattaa aiheuttaa ajoittain kipua.. Huh! Selvisipäs sekin sitten 😀 ” -19.12.2014

”Mentiin Turun Gynekologiseen keskukseen pää tyhjänä ja lompakko pulleena, pois lähdettiin onnen kyyneleet silmissä, pää täynnä tulevaisuuden ajatuksia ja lompakko laihana.
Mutta oli kyllä sen arvoista!
Pelko meinasi iskeä, kun tiukan oloinen naislääkäri alkoi sykettä etsimään suhrun keskeltä, joka selkeästi oli raskauspussin sisällä, isä jännitti vieressä…
Siellähän se! Tokaisi lääkäri lopulta ja isäntäkin näki sykkeen, minä en vieläkään. Lopulta mulle käännettiin se ruutu, niin pakko myöntää, että kyyneleet purskahti silmiin, kun siellä keskellä näkyi aivan selkeä ”pumputi-pumputi” <3
Aivan käsittämätön tunne, nyt sen auringon on jo vuoro paistaa meitinkin risukasaan,
mä pidän tästä papusesta oikein hyvän huolen 😉
(Ei ikinä vois käsittää, että niin mahdottoman pienestä jäähileestä,
voi tulla kokonainen, pumputtava ihmeellinen ihminen ♥)
Tänään siis 6+6″ -29.12.2014

Kuten noista forumille kirjoittamistani teksteistä huomaa, oon ollut kyllä aivan paniikissa tuon alkuraskauden ajan, mutta ihmekös tuo. Te jotka olette käyneet hoitoja tai raskauden aikaisia pelkoja läpi, ymmärrätte varmasti ainakin osan tuosta älyttömästä tunteiden vuoristoradasta, jota kävin läpi.

Vihdoinkin näytti siltä, että saisimme tuon maljassa rakennetun, kohtuni kasvattaman, niin kauan kaivatun ja jo rakastetun ihmeen elämäämme <3

Lapsellinen lapseton

Arttu Viskari – Ikuisesti kahdestaan

Sen yhden *heterotooppisen raskauden ja leikkauksen jälkeen, olo oli turta, surullinen, katkera, vihainen, olin kateellinen muiden onnesta.. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, lohduttomuuden tunne oli näistä se päälimmäisin. Tuntui, että jokainen vastaan asteleva nainen oli raskaana, Minne vain katsoin, oli mainoksia vauvajutuista tai tuotteita raskaana oleville, perheitä ja onnellisia odottajia. Radiostakin tuli vain lauluja, mitkä muistuttivat siitä, mitä olimme menettäneet. Oikeastihan siellä soitettiin ihan samoja biisejä kuin ennenkin, mutta suruni käänsi ne kaikki omaan tilanteeseeni sopiviksi.

Toisen plussan saimme testiin noin puoli vuotta häiden jälkeen, alkuvuodesta 2014 ja jälleen ehdmme rakentaa pilvilinnoja raskaudesta ja tulevaisuudesta, mikä oli virhe. Kovien kipujen vuoksi kiidettiin jälleen Tyksiin ja suoraan leikkaukseen, olin varma, että nyt minulta viedään se oikeanpuoleinenkin johto. Jouduin leikkauksen jälkeen odottamaan seuraavaan päivään, lääkärien iltapäiväkierrokselle, ennen kuin minulle kerrottiin mitä minulle oli tehty. Kun lääkäri vihdoin saapui, kysyin heti, oliko raskaus sijainnut siellä ainoassa johdossani. Lääkäri kertoi, että vasen johto siellä oli kiusaa tehnyt. Pääni löi tyhjää, minulta oli vasen munanjohdin leikattu pois jo aiemmin (*heterotooppisen raskauden vuoksi)?

Lääkärin mukaan kyseessä olikin tällä kertaa ”kornu stump”, eli alkio oli kiinnittynyt kornuun (kohdussa oleva ”syvennys”, mistä johto oli aiemmin lähtenyt ja nyttemmin kohta oli leikkauksen myötä arpeutunut). Tästä syystä alkiolla ei ollut mahdollisuuksia kasvaa normaalisti, sillä siitä kohtaa kohtu ei veny. Huonoa tuuria kuulemma.

Huh huh! Pari milliä sivummalle ja me olisimme voineet odottaa vauvaa!!

Jälleen tiputtiin korkealta. Mitään ei voinut pitää itsestään selvänä, pidin tilannetta tosi epäreiluna, miksi meille ei suoda enää vauvaa, miksi??!

Lääkäri lohdutti, että meillä on vielä täysin hyvät mahdollisuudet onnistua ja saada se toivomamme lapsi, koska minulla oli vielä jäljellä yksi johto, eikä meidän soluissa ollut mitään vikaa. Kaikki oli vielä mahdollista. Jep.

Keväällä 2014 saimme taas plussan raskaustestiin. Ensimmäinen ajatus oli hämmästynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Sitä seurasi välittömästi apaattisuus, kutuiksi tämä kuitenkin menee. En uskaltanut luottaa raskauteen, vaikka päivä päivältä viivat testeissä voimistuivat. En tuntenut pelkoa tämän raskauden kohdalla, koska jotenkin aavistin, ettei tässä mene kaikki niin kuin pitäisi. Mies oli positiivisin mielin ja lohdutti, ettei edes meille voi sattua niin paljon pahaa, että tämäkin meiltä vietäisi. Oltiin kuitenkin hissun kissun asiasta, vain pari läheisintä sai asiasta vinkkiä. Saatiin lapsettomuuspoliklinikalle aika varhaisultraan vkolle 7+1. Siellä lääkäri ultrasi ja kysyi, olenko viikoista aivan varma, vastasin ettei muu ollut edes mahdollista. Lääkäri kertoi, että alkio vastasi viikkoja 5. Siinä kohdassa tiesin, ettei kohdussa voinut olla enää elämää, peli oli jälleen menetetty. Kysyin, näkyykö siellä johdossa mitään, onko se kunnossa. Lääkäri totesi, ettei nähnyt siellä mitään, kaikki oli ok. Siltä seisomalta minut vietiin kaavintaan ja pääsin kotiin jälleen toipumaan.

Toipuminen ei ottanut sujuakseen, sillä kipuja oli aika paljon, vaikka olisi pitänyt helpottaa jo kaavinnan jälkeen aika pian. Aloin epäillä kohtutulehdusta kipujen vuoksi ja varasin uuden ajan polille, vastassa oli uusi lääkäri.

Lääkäri ultrasi hetken sanomatta sanaakaan ja sitten yhtäkkiä pamautti: ”Täältä löytyy syke! Täällä oikeanpuoleisessa johdossa on elävä tyyppi, et varmaan halua nähdä tätä?” Tietysti haluan, katsoin ja näin, kuinka siellä pienen katkaravun muotoisen tyypin sisällä sykki sydän. SYDÄN!

Silloin aloin vollottaa, olin niin täynnä kiukkua ja vihaa!! Miten sitä ei muka 2 päivää aiemmin oltu nähty?? Miten tämä voi olla mahdollista, siellä se tyyppi elää ihan väärässä paikassa ja nyt se pitää repiä sieltä pois!? Mun tuskani oli sanoinkuvaamaton!!! Raivosin lääkärillekin, että miten on mahdollista, että ympäri maailmaa narkkarit ja juopot vääntää terveitä lapsia, toiset käyttää aborttia ehkäisykeinona ja on ihmisiä, jotka ei edes halua lapsia ja saa niitä!! Miksi meille ei sitä lasta suoda, kun me haluttais sellaista rakastaa ja pidettäis siitä huolta??? Lääkäri oli aivan hiljaa. Ehkä hyvä niin, sillä olin aika palasina siinä tilanteessa, että hyvä kun osasin pukea päälleni. Todennäköisyys heterotooppiselle raskaudelle on 1:30 000 ja minulle tämä oli jo toinen. Käsittämättömän ”huonoa tuuria”.

Minulta kysyttiin, säilytetäänkö se johto jos se on mahdollista, eli tehdäänkö säästävä leikkaus. Säilyttäminen tarkoittaisi, että kohdunulkoinen raskaus olisi jälleen mahdollista seuraavallakin kerralla ja se, että johto poistettaisiin, merkitsi sitä, ettei luonnollisesti raskautuminen olisi enää koskaan mahdollista. Olipas ”kiva” päätös edessä, mukavat vaihtoehdot, kumpi olisi se pienempi paha.

Juttelimme mieheni kanssa pitkään, mitä tekisimme. Mulla oli todellakin niin naiivi ajatus tuolloin päässäni, etten olisi enää nainen ollenkaan, jos multa se viimeinenkin johto vietäisiin. Eihän se tietenkään sitä tarkoita, mutta sillä hetkellä se tuntui niin murskaavalta, etten tuntenut itseäni oikein minkään arvoiseksi, koska mun kroppani ei pystynyt lasta tekemään. Ilman mun rakasta ja rohkaisevaa miestäni, en tiedä missä olisin. Hän esitti faktat toivoa täynnä ja tiivisti vielä lopuksi, että hän on onnellinen kyllä näinkin. Jos me ei saada enää lisää lapsia, se on ihan ok, meillä on yksi yhteinen kuitenkin ja toisemme, kyllä se riittää, jos unelmat ei käy toteen.

Päädyimme siihen, että leikkaava kirurgi saa päättää. Hän sen tilanteen parhaiten näkee, kun vatsani avaa, onko johtoa järkeä säästää, sillä enää näitä kohdunulkoisia raskauksia mun pääni ei kestä. Aloin olla henkisesti jo aivan loppu. Keväällä 2014, tulin johdottomaksi, luonnollinen raskautuminen ei ollut kohdallani enää koskaan mahdollista. Päätimme siltä makaamalta, että syksyllä aloitetaan IVF-hoidot ja toivotaan parasta.

*Heterotooppinen raskaus on harvinainen kohdunulkoisen raskauden muoto, jossa toinen sikiöpussi sijaitsee kohdussa ja toinen kohdun ulkopuolella. Erittäin harvinainen, 1:30000.